Palautin viikonlopun jäljiltä kertyneet tyhjät pullot tänään.

Niistä kertyi euroja 3 ja senttejä päälle, ostosten yhteissummaksi tuli pulloalennuksen jälkeen 10 euroa. Ilokseni huomasin, että loppu kuukaudeksi on käytössä vielä 60 euroa. Sillähän voi tehdä vielä vaikka mitä! Tottakai sitä saattaisi ilkeämpi ajatella, että no on sillä varaa ryypätä ja pulloja palautella, mutta valitettavasti itse en sisällöistä päässyt nauttimaan, panteista vain. Mukava oli kyllä seurata toisten iloista juhlintaa, siinähän itselläkin alkoi menojalka vipattaa kun katseli kavereitten ilonpitoa. Se oli hauska ilta se.

Koska tänään olin harvinaisen laiska, en kävellyt tapani mukaan S-Marketille saakka jossa tuotteet ovat halvempia. Sen sijaan kävelin Siwaan joka oli taas yllättävän lähellä. Siwan myymälänhoitajatar hymyili nätisti ja sillä oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Kuinka pirteää. Siinä ostoskoria täyttäessä mietin, miltä tuntuisi ostaa korillinen ruokaa ja sitä kalleinta, ettei ottaisikaan sitä  ihmisoikeuksia loukkaavaa tonnikalaa vaan sitä kalleinta joka on pakattu tehtaassa missä työntekijä saa ihan palkkaa? Sehän olisi todella mukavaa, jos olisi varaa tukea niitä huonoissa työoloissa riutuvia parkoja. Mutta sitten taas jos sille tielle lähden, minun pitäisi myös vierailla kaikissa entisissä työpaikoissani pyytämässä anteeksi kollegoiltani että jätin heidät sinne yksin, ja osittain vapaaehtoisesti.

Työsopimustani ei jatkettu, ja pääsin onnenkantamoisella livahtamaan sieltä pakoon, toisin kuin ne muut tytöt vakituisine sopimuksineen. Tähän väliin pitäisi sanoa että kyllä oli harmi ja olisinpa saanut jäädä, mutta en sano, koska edes nykyinen köyhäily ei ahdista niin paljon kuin mätä työyhteisö läpimätine pomoineen ja työntekijöineen.Ja mädällä tarkoitan uusien työntekijöiden olematonta perehdyttämistä, työvuorosuunnitteluja tyttöjen spinningin mukaan ja aluepäällikön välinpitämättömyyttä toimipisteen huonoon tulokseen joka johtuu siitä, että työntekijöitä ei kiinnosta ja ne keitä kiinnostaa, eli uudet työntekijät, he eivät osaa. Jos työpaikka on siis hallinnosta alkaen kallellaan, niin mitäpä voi odottaa siellä ruohonjuuritasollakaan. Useista keskusteluyrityksistä huolimatta en saanut esimiestäni havahtumaan asian todelliseen laitaan, ilmoitin kehityskeskustelussa että minä en koe olevani oikea työntekijä ko. yritykselle ja pomo oli samaa mieltä, Olin huono sopeutuja, koska en tottunut paskan makuun vaikka se toisille tuntui maistuvan. Kun sanoin pomolle, että pää ei kestä tätä työyhteisöä, vastuunpakoilua, selkään puukotusta ja kaikkia muita mukavia työtovereitten killereitä, oli vastaus että jos ei pää kestä niin täytyy jäädä sairaslomalle.

Irrottelin itseni siis pois työstä jossa vuosittainen influenssaepidemia oli toivotumpi kuin vuosibonus. Ai että sitä viikon saikkua mitä siitä sai, kyllä oli onnellisia nuhaneniä kahvihuone täynnä, kun oli aika työterveyslääkärille tunnin päästä. Ennen lääkärille menoa vuodatettiin pakolliset "voi olla että en kykene loppupäivästä töihin" liturgiat johon kuorossa vastattiin "älä tulekaan tartuttamaan asiakkaita se on hyvä se" ja sitten kun se yksi pääsi karkuun, alkoi vuodatus siitä miten "porukka on koko ajan saikulla ja muut joutuu tekemään sen työt". Se oli rankkaa, ja opin pian että naiset ihan totta osaavat tehdä monia asioita yhtä aikaa, kuten väistellä asiakkaita seitsemän ja puoli tuntia päivässä ja dippailla samaan aikaan kieltä myymälävastaavan perseeseen, päivittää facebookia ja yrittää nuolla sen sairastuneen kahvikupin reunaa että saisi äkkiä sen influenssan. Kyllä oli tytöt tehokkaita.

Siwan kassalla havahdun siihen kun edessä asioivalla kehitysvammaisella ei riitä kate maksaa ostoksia. Siwan kirkashuulinen kassaneiti katsoo häntä ilmeellä: "joko taas".Onneksi takanani seisovat pandasilmäiset emogoottitytöt ymmärtävät nauraa kehitysvammaiselle reilusti ääneen, koska sillä lailla salaa nauraminen olisikin niin ikävää. Ollaan vaan rehellisesti omia itsejämme, niin ei tule kehitysvammaiset sössimään koko jonoa.

Juuri kun olen aikeissa maksaa omien ostosteni lisäksi myös katteettoman tapauksen ostokset, luikkii tyyppi ovista ulos jättäen sipsipussin ja jäätelöpaketin kassan päätyyn. Emogootit saavat minulta mahdollisimman säälivän katseen, mutta pupillikaan ei paksun silmämeikin alta häivähdä.

Ymmärrän. En voi pelastaa koko maailmaa katseellani.

Tyydyn maksamaan omat ostokseni, ja kotimatkalla mietin, miksi Eldorado maksaa enemmän kuin Rainbow:n tuotteet, ja kuka päästi kehitysvammaisen ostoksille ilman rahaa? Jospa se oli sen harrastus, ja se on siirtänyt näyteikkunashoppailun käytännön asteelle, kerää tuotteita koriin, menee kassalle, ja ilmoittaa ettei hänellä olekaan rahaa. Hän saa siitä sen shoppailun mielihyvän mutta välttää sen ikävimmän, eli maksupuolen. Kuinka nerokasta toisaalta. Päätän kokeilla samaa piakkoin ja toivon, että edellisessä työpaikassani olisi ollut tuollaisia rohkeita veijareita töissä, olisin viihtynyt varmasti.