Minulla oli joskus nuorena unelma, että opiskelisin ammatin mukavalta alalta ja sitten työllistyisin kivaan työyhteisöön ja tekisin jotain tärkeää.

Peruskoulun yläluokilla alkoi tuntua, että haluaisin tehdä töitä että saisin rahaa,että vihdoinkin pääsisi vaikka ihan vaatekauppaan ostamaan uusia vaatteita koko suvulla kiertäneitten ylisuurien vaatteiden sijaan.

Köyhät oli oltavat kotona, meillä ei ollut juustoa, oli vain leipä. Se oli ikävää. Työt alkoivat kiinnostaa enemmän kuin koulu, ja koska meidän perheessä koulutustausta vanhemmilla oli olematon, ei kukaan odottanutkaan että menisin kouluun. No äiti halusiettä lukioon, minä sanoin että töihin. Tänä päivänä se päätös kaduttaa, mutta mikäs minä olin tietämään.

Töitä sainkin ja kaupan siivoaminen peruskoulun jälkeen aiheutti lukioon menneissä tovereissani huvitusta. Mutta minä sain rahaa, joilla matkustelin ulkomaille, 15-vuotiaana.Toki ystäväni matkustivat myös, mutta vanhempiensa kustannuksella. Olisihan se ollut hienoa että olisi voinut opiskella, mutta se köyhäily ahdisti niin paljon että oli kiire päästä tienaamaan, ja ostaa ne ensimmäiset farkut! Sieltä asti opin pärjäämään itse, tienaamaan omat rahani ja ajatus koulunpenkille palaamisesta tuntui kaukaiselta.

Nykymittakaavassa "paskatyö" eli siivoaminen oli mieluisaa, tunnit olivat hyvät ja työ oli itsenäistä. Se palkka, kun ei vuokraa tarvinnut maksaa,tuntui suunnattomalta. Työ seurasi toista,ja ravintolan siivoustyö poiki pian uuden työn savuisessa kapakassa. Olin pidetty työntekijä, ahkera ja täsmällinen. Enkä muista että minua olisi vituttanut koskaan!

Sitten elämä keikautti, jouduin terveydellisistä syistä lopettamaan sen hetkisen työni savuisessa kapakassa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin havahduin siihen että kouluun se on mentävä. Opintotuesta ja opintolainanasta "nauttimaan" pääsin vähän päälle parikymppisenä, ja hullut kun oli haaveet kun hakeuduin linjalle joka oli ollut haaveissa joskus jo siellä kuppilassa siivotessani, kun mietin, että olisin siinä hyvä.

Tämä oli ensimmäinen virheeni, valitsin alan joka kiinnostaa, enkä alaa joka työllistää.

Vailla tietoa tulevista töistä, opiskelin hyvin arvosanoin ja työharjoittelupaikat valitsin mielenkiintoni perusteella, mahdollisimman monipuolisesti. Se huono puoli siinä valinnassa oli, että koska en sitoutunut ja "ominut" tiettyä työharjoittelupaikkaa kuten muut opiskelijat, vaan naivina kuvittelin, että valmistumisen jälkeen työkokemus eri firmoissa olisi plussaa, en valmistumiseen tultaessa ollut saanut suhteita työllistäjiin.

Tämä oli toinen aloittelijan virheeni. En ymmärtänyt, että työpaikat saadaan suhteilla.

Hain töitä jokaisesta alani paikasta, joissa palkkatyö oli mahdollista, ja kaupan puolelle hakiessani havaitsin että työn saivat kouluaikana siellä harjoittelussa olleet. Hain myös työtä ravintola-alalta, koska savuttomuus oli jo säädetty laissa ja tiesin terveyteni kestävän.Mutta en saanut enää töitä siltäkään alalta, koska ajat ja ihmiset olivat muuttuneet ja ne sinä aikana tuntemani yrittäjät olivat eläköityneet tai vaihtuneet, ja ala tuntui muutenkin kokevan melkoista muutosta ja työntekijöiltä vaadittiin lisäkoulutus jonka sai töiden ohella. Minulla oli vain "vanhentunut" työkokemus.

Työttömänä työnhakijana matkustin Helsinkiin työpaikan toivossa, ja sainkin tarjouksen kahdesta eri työpaikasta. Asunnottomana kaverin kaverin nurkissa asuin kaksi kuukautta, enkä voinut ottaa vastaan tarjottuja töitä, koska en saanut asuntoa. Kaikki budjettini rajoissa olleet asunnot olivat tavoittamattomissa, kaupungilta ei apuatullut eikä tuttuja ollut. Muistan anelleeni, soittaneeni päivittäin asuntotoimistoon ja vedonneeni vakuituiseen työpaikkaan, mutta se oli toivotonta.

Palasin kotiin kirjaimellisesti maitojunalla, tyytyväisenä kuitenkin siitä että olin teoriassa saanut töitä. ,Asunnon sain heti kotikaupungista, mutta töiden puutteessa päätin hakea uudestaan kouluun. Koulutuspaikan valitsin sen perusteella, että siitä olisi hyötyä aiempaan koulutukseeni.

Tämä, ihme kyllä, oli kolmas virheeni. Minusta tuli liian kallis työntekijä.

Opintolainat painoivat jo päälle, mutta uskalsin kuitenkin vielä yrittää. Sain työharjoittelupaikan paikallisesta naisvaltaisesta pienyrityksestä, jossa työyhteisö oli tiivis ja työntekijät valittu sen perusteella, kenen kanssa oli kivointa käydä shoppailemassa. Porukan ammattitaidottomuus tuli ilmi hyvin pian, ja oli stressaavaa suorittaa näyttöjä yrityksessä, jossa tiesin että arvioijalla on vähäisempi kokemus alalta mitä minulla oli. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että työvuorot tunnuttiin suunnittelevan kampaajakäyntien mukaan ja myymäläpäällikkönä hääri tyttö joka oli saanut pestinsä
lähisukulaisensa omistaessa firman. Vailla alan kokemusta, tai koulutusta.

Ensimmäisen vuoden lopussa tiesin, että firma oli kaatumassa omaan mahdottomuuteensa, sitä johdettiin päämäärättömästi ja aloin etsimään uutta työtä kesken koulun. Sain työpaikan toisesta pienyrityksestä,jossa meininki oli vielä edellistäkin länkkärimpää. Puljun boheemi omistajaheppu oli persoona isolla peellä, eikä millään tapaa hyvällä. Pulju oli kattoa myöten likainen ja tuotteilla ei ollut minkäänlaista järjestystä, ja organisointiyrityksistäni huolimatta tiesin että niin kauan kuin firman omistaja oli kädet taskussa ja keskittyi kilpailukykynsä parantamisen sijaan mollaamaan kollegoitaan, en voinut antaa omaa panostani firman hyödyksi.

Tunsin toivottomuutta myös sen suhteen, että kun yritin aikaansaada muutosta keksimällä asiakkaita houkuttavia myynti-ideoita, sain siirron toiseen toimipisteeseen jota oltiin lopettamassa vuoden sisään. Olin siis päivät myymälätilassa jossa kävi viidestä kymmeneen asiakasta, turhautuneena siitä että tiesin työni päättyvän joka tapauksessa. Samaan aikaan meni edellinen firma jossa työskentelin, nurin, eikä se tullut millään tapaa yllätyksenä.

Eikun uutta pökköä pesään!

Tein asiantuntijan avulla itselleni cv:n, sillä työkokemusta minulla alkoi olla jo mittavasti ja valmistuin juuri toiseen ammattiini, ja tiesin palkkatasoni olevan hyvä.

Tulostin cv:tä useamman kappaleen ja jalkapelitin itseni kaupungille ja vierailin kaikissa työpaikoissa joissa epäilin minusta olevan hyötyä. Pienyrittäjät eivät palkanneet, koska ei ollut resursseja, isot ketjukauppiaat eivät ottaneet koska ei ollut töitä. Sain kehuja kuitenkin oma-aloitteisuudestani sillä työkkärin sijaan kohtasin työnantajat suoraan. Huomasin tapani olevan kuitenkin auttamattoman vanhanaikainen, ei nykyisin saa työtä enää kuten ennen, menemällä sisään liikkeeseen ja tarjoutumalla. Olo oli kuinsatamahuoralla joka etsi sokerisetää, ja koin sen hetkittäin jopa nöyryyttäväksi, mennä ja ruinata töitä. Hymyssä suin menin, pettyneenä poistuin.

Erään ketjukaupan myymälävastaava lipsautti ohi suunsa, että olin ylikoulutettu, että toinen koulutkseni nosti minut palkkalistalla ylemmäksi kuin jo töissä olevilla.He joutuisivat siis maksamaan minulle enemmän palkkaa, ja sehän olisi huonoa bisnestä! Vakuuttelin ammattitaitoni olevan loistava, mutta ymmärsin pian, että ne tieni olivat jo tukossa. Olin liian kallis työntekijä, he saivat halvempia työntekijöitä, niitä alemmalla koulutuksella olevia. Olin umpikujassa, työkokemusta omaava ja ylikoulutettu työtön työnhakija.

Ja sitten samaan aikaan kuulen, että kun meille koulutetuille ei kelpaa paskahommat eli hyllyntäytöt yms. mutta kyllähän ne kelpaa, meitä ei vain palkata koska TES:n mukaan meille täytyy maksaa parempaa palkkaa kuin kouluttamattomille, tai työvoimatoimiston kautta harjoittelemaan tuleville.

Aloin harkita alanvaihtoa, kun en saanut vieläkään sitä saatanan juustoa. Unelmatyöni alkoi osoittautua todellakin unelmaksi, ja havaitsin että minulle ei ollut käyttöä työelämässä. Mutta koska olen uskossani vahva, hain vielä korkeakouluun, tällä kertaa alalle jossa tiesin olevan 100% työllistyminen ja pääsin  sisään hyvin pääsykoepistein. Kuitenkin pian koulun alkamisen jälkeen minulle tarjottiin yllättäen töitä isosta firmasta, omalta erikoisalalta, jonne olin hakenut työvoimatoimiston sivujen kautta aiemmin kesällä. Suuren hakijamäärän joukosta onnistuin vakuuttamaan myymäläpäällikön, jonka kanssa meillä synkkasi heti.

Epäröin, sillä kerroin että minulla ei ole tältä erikoisalalta mitään kokemusta, ja minulle luvattiinkin henkilökohtainen perehdyttäjä ja vakuutuin, että pärjään kyllä. Sopimus kirjoitettiin määräaikaisena kuulema käytännön syistä, mutta että se jatkuisi automaattisesti vakituisella koska heillä oli tekijän vaje.

Kuukauden harkinnan jälkeen jätin koulun kesken, sillä kahden koulun opintolainat pitäisi saada hoidettua jo pois ja neljän vuoden opinnot eivät enää houkuttaneet.

Aloitin työt, ja pettymyksekseni huomasin, että minulle määrätty perehdyttäjä teki aivan eri työtä kuin minä, ja käytännön perehdyttäminen oli mahdotonta. Samaan aikaan myymäläpäällikkö ilmoitti jättävänsä työnsä, ja uusi johtaja aloittaisi parin kuukauden päästä. Sen kahden kuukauden aikan yritin oppia hetkisessä työrytmissä alan, jossa vaadittiin suunnatonta tarkkuutta, ja asiakkaille piti esittää että kyllä olen pätevä. Tein isoja virheitä, asiakkaat olivat raivoissaan. Hain apua kollegoilta jotka sanoivat että oli kiire, ja olihan siellä, mutta ei myöskään auta naista mäessä- henkeä. Aluepäällikkö, joka ei puljussa vieraillut kuin todella harvoin, määräsi puhelimitse minulle uuden perehdyttäjän. Tämä perehdyttäjä jäi sitten pitkälle sairaslomalle.

Uusintapuhelussa aluepäällikön turhautunut vastaus oli, että minut on palkattu siihen työhön sillä oletuksella, että osaan hommani. Minä sanoin, että minulle luvattiin perehdyttäjä, että en olisi ottanut työtä vastaan muutoin. Aluepäälliköllä ei ollut kuulema tietoa, mistä syystä minut oli palkattu. Asioiden piti muuttua, kun uusi pomo aloittaa.

Kun hän sitten aloitti, meininki viilliintyi täysin sillä pomo oli hyvin kokematon ja tietämätön asioista. Samantien minulle myös ilmoitettiin että työsopimukseni jatkuminen toistaiseksi voimassaolevana oli epätodennäköistä, syynä tähän oli että uusi pomo oli pyörittänyt isompaa liikettä pienemmällä porukalla aivan hyvin.

Pomo ei saanut perehdytystä, ja kyseli työntekijöiltäettä miten asiat on täällä tehty, ja minä yritin alusta saakka sanoa että perseelleen menee mutta minähän olin se uusi, ja kokematon, vanhoille työntekijöille oli juhlaa kun uusi pomo olikin ihan kädestä syömässä. Vaikka näin asiat objektiivisemmin, myös asiakkaan näkökulmasta, minua ei kuunneltu.

Palikat vinksahtivat siihen suuntaan, että pian työntekijät ohjailivat pomoa, ja edelleenkin perehdytykseni oli käymättä, koska uusi pomo halusi ensin perehtyä itse. Siinä puoli vuotta tempollessani, virheitteni kautta oppiessani sain neuvon sieltä täältä,ja työpaikan säännöt muuttuivat sen mukaan kuka oli neuvomassa.

Asiakkaat tuntuivat olevan työntekijöiden tiellä, työntekijät pakenivat asiakkaita ja keksivät tekosyitä olla ottamatta vastaan.

Päivittäin huomasin tekeväni kahden ihmisen työt, ja kahville pääsin kun nätisti pyysin että tulisiko joku auttamaan. Ylitöiksi meni usein sen takia, että ketään ei ollut myymälässä jatkamassa kun oma vuori päättyi, ja turhista ylitöistä tuli sanomista pomoilta. Ja pomo oli ihmeissään kun myyntiluvut näyttivät huolestuttavilta. Minä olin jo saanut hankalan tyypin maineen, olin se näsäviisas, sählväävä uusi tyttö edelleen joka ei ihan osannut, vaikka tuloksellisesti olin yksi parhaimpia.

Siitä huolimatta, että olin olevinani ihan paska.

Ilmottauduin oma-aloitteisesti lisäkoulutuksiin, joka oli väärin se. Omatoimisuutta ei katsottu hyvällä, mutta toisaalta perehdyttäjää ei vieläkään kuulunut. Tuntui että jokainen langanpätkä johon tartuin, oli irrallaan kerästä. Asiakkaat purkivat turhautumiseni minuun, sillä kun tein virheen oli pomon mukaan minun tehtävä asiaa pahoitella. Muut kollegat selittelivät omia mokiaan "kun meillä on täällä tämä harjoittelija" ja jouduin kantamaan vastuuta myös toisten virheistä. Työkavereitten työajan laiminlyönti oli yleistä, ruokatunnit kestivät päivittäin yliaikaa, töistä lähdettiin ennen työajan päättymistä ja kahvitauolla käytiin useammin kuin oli sallittu.

Huomasin usein jääväni yksin myymälään kun muut olivat kahvilla, samoin sulkemassa olin puljua yksin vaikka työvuorossa piti olla kaksi.

Pomolle asiasta kerrottuani, tämä jätti lappuja taukotiloihin joissa muistutettiin hassunhauskaan sävyyn työajoista, ja sille sitten naurettiin yhdessä kahvihuoneessa kun pomo oli niin hassu että semmoisia kirjoitteli.

Pomo sanoi myös suoraan, että minun täytyi sopeutua, sillä herätin närkästystä työkavereissa kun puutuin liikaa asioihin. Tämä purkautui sitten ilkeytenä minulle, suoranaisesti kieltäydyittiin auttamasta kun pyysin apua.

Ymmärsin koko kuvion, kun huomasin myös myymäläpäällikön lähtevän töistä miten sattuu.

Tämä huononsi työolojani entisestään, huomasin että pomo oli sopeutunut villin lännen duunipaikkaan, minun piti valita menenkö moraalinivastaisesti massaan. Samoihin aikoihin kuulin että työntekijävaihtuvuus meidän pisteessä oli suurin koko maassa, ja ymmärsin sen johtuneen vuosia paikkaa terrorisoineista muutamista naisista joilla oli jäänyt koulukiusaamisvaihde päälle, sekä ammattitaidottomasta pomosta.

Siinä ongelmieni kanssa pyörin ja kahdeksan kuukauden stressin jälkeen terveydentilani alkoi tässä vaiheessa osoittaa taas huolestuttavia merkkejä,ja tiesin että ongelmat johtuivat psyykkisistä syistä.

Olin turhautunut, toivoton, riittämätön, osaamaton, vuoden surkein työntekijä.

Määräaikaisuuteni oli päättymässä, ja kehityskeskustelussa pomoni kanssa ilmaisin että en usko että selviän täysijärkisenä jos sopimusta jatketaan. Nimesin vielä viimeisen kerran rehellisesti ne työntekijät jotka rikkoivat työsäädöksiä räikeästi, mutta pomo vaikutti sangen turhautuneelta. Olinpahan kuitenkin sanonut suoraan.

Työsuhteeni päättyi vuoden päästä sen alkamisesta, ja vaikka mieleni teki jättää läksiäislahjaksi kasa kielenpuhdistimia, kalentereita ja herätyskelloja, sekä iso kassillinen paskaa, lähdin sanaakaan sanomatta, ketään hyvästelemättä

ja helvetin onnellisena siitä, että se oli ohi.

Tästä alkoi tämä ihana, hurmaava työttömyyteni, josta en enää kärsi vaan josta aion nauttia koska elämä ei saa olla kärsimystä. Vuosia yritin päästä mukaan oravanpyörään, mutta nähtyäni sen mitä se suomalainen (? työelämä tekee ihmisille, millaisia hirviöitä työyhteisöissämme muhii ja miten mädälle pohjalle suurimmat, hallitsevat ja eniten työllistävät firmat on rakennettu, olen erittäin tyytyväinen siihen ettei minulla ole vieläkään sitä juustoa leivän päällä.

Enkä edes lähde erittelemään tähän niitä kaikkia oppisopimuspaikkoja joita olen hakenut mm. hoiva-alalta, puoli vuotta töitteni ohessa lähettelin hakemuksia.

Kaksikymmentä hoiva-alan yritystä, kaupungilla ja yksityisellä, kieltäytyi. Kerroin että ammattikouluun hakeminen ei ole enää vaihtoehto taloudellisesti, minulla ei ole VARAA kolmanteen kouluun, että tämä olisi nyt ainoa mahdollinen väylä.

Hoiva-ala ei edes erityisesti kiinnosta minua, mutta sillä alalla olisi töitä. Olen ymmärtänyt, että ei täällä maailmassa suinkaan saa aina tehdä sitä mitä haluaa vaan sitä mitä käsketään. Mutta sekin tie on nyt pystyssä.

Mielelläni pyyhkäisisin mummon pyllyä, paljon mieluummin kuin työntäisin kieleni suuren ketjukauppiaan perseeseen, mikä tuntuu olevan monille mieluisampaa.

No mutta kyllä, tästä tuli harvinaisen pitkä bloggaus mutta mielestäni olen (opintolainojeni lisäksi) velkaa että selvennän sen, miksi minä olen työtön ja miksi nautin tästä ajasta, kaikesta huolimatta,tai ehkä jopa sen takia. Seuraavissa bloggauksissani käsittelen työttömän, perseaukisen kolmekymppisen sinkkunaisen arjen huomioita, toisin sanoen kerron omasta elämästäni sopivan anonyymisti.